Paluu koulunpenkille- ensimmäisen vuoden fiilikset!

Tämä postaus käsittelee fiiliksiä vakityöstä koulun penkille palaamiseen ja sitä, mitä kaikkea ensimmäinen vuosi AMK opintoja on pitänyt sisällään. Lisäksi avaan yrittäjyyden ja opiskelun yhteensovittamisen haasteista sekä jaan filiksiäni pääsykokeista tähän päivään.

Urheiluopistosta valmistututtuani mielessä kävi hakea fysioterapian koulutusohjelmaan. Kuitenkin kädessä kuumotelleet liikuntaneuvoja, sekä personal trainer linsenssini saivat minut haluamaan heti konkreettisesti kyseiseen työhön kiinni. Olin jo opintojeni aikana saanut paikan liikunta alalla ja tein jo valmennuksia sekä ohjasin ryhmäliikuntaa. Noin vuoden kokemuksen jälkeen sain vakipaikan kuntokeskusvastaavana. Esimiestyön lisäksi jatkoin sekä ryhmäliikunnan ohjaamista, että yksilö valmennusta. Yhä useampien asiakkaideni kohdalla huomasin kuinka monella on takana kipua, traumaa, leikkausta tai muuten kehollisia ongelmia. Harvemmin asiakas tuli valmennukseen puhtaasti oppiakseen pumpata lihaksia ulkoisista syistä. Kiinnostus fysiologiaan ja toimintakykyyn kasvoi. Valmentajana halusin pystyä auttamaan ihmisiä vieläkin kokonaisvaltaisemmin, sillä olihan itsellänikin taustaa selän reumaattisista kivuista, jonka vuoksi aikoinaan itse alalle päädyin.

Silloisessa vakityöpaikassani oli päällä yrityssaneeraus, joka oli se viimeinen sysäys kohti hakupapereiden vireille laittamista. Kieltämättä papereiden jättäminen oli ajatuksen tasolla melkein vitsi, koska vähättelin itseäni ja ajattelee että miten minä nyt voisin päästä sisään yhteen haetuimmista linjoista ja vielä Helsinkiin. Vähättelystä huolimatta halu ja motivaatio oli sen sijaan todella kova. Itseäni vaan aina stressaa kirjalliset osuuden, sillä koen niiden olevan se suurin kompastuskiveni ei vain lukihäiriöni vuoksi vaan muutenkin. Olen aikaisemminkin maininnut että jos saisin hoitaa kaikki asiat aina puhumalla niin tekisin sen ehdottomasti. Tiesin että mikäli ennakkovalinnasta  ja kirjallisista osuuksista selviän ja pääsen jatkoon, puhun itseni sisään vaikka väkisin.

Esivalintana oli soteli eli sähköinen karsintakoe netissä. Soteli piti sisällään ennakkomateriaaliin perustuvia kysymyksiä, englannin kielen osuuden, matikka osuuden ja muistaakseni äidinkielen osuuden (?). Kirjallisen koen kauhusta huolimatta olin päättänyt antaa kaikkeni sen mitä työn teon ohella kykenin. Muistan kuinka juhannuksena mökillä ollessa muut meni tekemään asioita ja minä luin ennakkomateriaalia. Luin materiaalia niin paljon ja tein alleviivauksia, jotta osaisin vastata sotelin kysymyksiin nopeasti aikaa säästäen (esivalintakokeessa on tietty aika tehdä tehtävät). Ennakkomateriaali ei ollut se mikä eniten jännitti vaan matikka. Suoraan sanottuna olen ihan susi matikassa ja pelkästään ajatus siitä että joudun laskemaan jotain,  vetää mut aivan lukkoon! Vaikka tiesin että laskut ovat simppeleitä, olimme harjoitelleet matikkaa siskoni kanssa ennakkoon.

Sotelista läpi ja pääsykoepäivää kohti. Olin ennakkoon varautunut jos jonkinlaisella testillä ja tilanteella. Ei psykologisia testejä, ei liikunnallisia testejä, ei rytmiikkaa, ohjausta eikä mitään muutakaan. Vain kirjallinen essee, jossa siinäkin aiheena muistaakseni oman motivaation osoittaminen sekä ryhmätilanne. Ryhmätilanteessa oli itseni lisäksi 3 muuta. Aihe josta keskustelimme oli hankalasti muotoiltu. Muistaakseni se oli jotain muuttuva yhteiskunta fysioterapia asiakkaan näkökulmasta.  Mielestäni ryhmätehtävät ja keskustelut on se missä usein pystyn antamaan parastani. Olen muutenkin luonteeltani sellainen että omaan asioista mielipiteen. Sen lisäksi tykkään haastaa ympärilläni olevia kyseenalaistamalla heidän mielipiteitään, jotta he joutuvat perustelemaan sanomisia (vaikka siis itse olisinkin samaa mieltä). Nämä on usein sellaisia asioita joita ryhmätilanteissa mitataan. Sen lisäksi kykyä kuunnella muita ja toimia yhteen ja olla puhumatta toisten päälle. Uskon että ryhmätilanteissa ratkaisujen löytäminen ja perusteleminen on myös se jota havainnoitsijat mittaavat. Fysioterapia on asiakaspalvelua siinä missä mikä muu asiakaslähtöinen työ. Keskustelulla on osoitettava kunnioitusta ja taitoa työskennellä muiden ihmisten kanssa. Onnekseni ryhmätilanne meni hyvin ja saimme paljon keskustelua aikaan. Itse asiassa jännitin kuinka tasaisen hyvin kaikilla meni, että näinköhän pystyin erottautumaan tarpeeksi mutten liikaa. Lopputuloksena ryhmästäni ¾ pääsi sisään.

Muistan kuinka töissä toimistossa ollessani sain tiedon kouluun pääsystä. No luonnollisesti itku, tärinä, paniikkihan siinä tuli. Miten minä voin olla yksi 24:stä joka pääsi sadoista hakijoista sisään? Laitoin heti viestiä läheisimmilleni, joiden kanssa fiilisteltiin puhelimessa. Kun tilanne rauhoittui, alkoi pää täyttyä ajatuksista. Kolme ja puoli vuotta on pitkä aika olla tekemättä ”kunnolla” töitä, sillä olenhan työkeskeinen ja aina tottunut tekemään palkallista duunia. Miten pärjätään taloudellisesti, sillä avopuolisonikin on opiskelija? Olenkohan vanhin luokalla? Mitä jos en löydä samanhenkisiä kavereita? Olikohan pääsy kouluun vahinko? Pärjäänkö opiskeluissa? Mitä jos olen kaikista huonoin luokalla ja kaikki ihmettelevät miten minä olen voinut päästä sisään? Onko opinnot sitä mitä oikeasti haluan? 

No kyllä oli ja on! Vaikka ensimmäiset kurssit olikin täyttä sontaa. Ei siis pahalla, mutta olin orientoitunut täysillä keskittymään fysiologiaan, anatomiaan ja itse työssä vaadittaviin asioihin. Sen sijaan ensimmäinen vuosi starttasi hölynpöly kursseilla, joita ei saanut hyväksiluettua ellei ollut taustalla toista AMK tutkintoa. Alkuun oli siis oppimisen valmiuteen liittyviä asioita, tietotekniikkaa, viestintää, soten asiakasymmärrys asioita, lukupiiri tehtäviä sekä ruotsin kurssi. En siis ollut henkisesti valmistautunut vääntämään Word ja Powerpoint osaamistehtäviä. Alun opinnoissa oli myös paljon muuta, minkä itse sain hyväksiluettua kuten: EA1, englanti, terveysliikunta, hengenpelastus ja osa testauksista. Niin ja stressi siitä onko luokalla sama henkisiä tovereita oli turha. Onneksi oli, enkä edes ollut luokan vanhin! 😉

Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen päästiinkin jo enemmän asiaan. Anatomiaa, palpaatiota, mittausta, ultrausta, fysiologiaa, patologiaa, hierontaa ja farmakologiaa eli kaikkea sitä konkreettista tekemistä ja kiinnostavaa uuden omaksumista mistä odotinkin. Toki ensimmäinen tentti oli pieni shokki kun enhän ollut edes kynää pitänyt kädessä pidempiä aikoja since ylioppilaskirjoitusten 2009. Itseopiskelua ja pänttäämistä on paljon ja siinä tullaankin yhteen suurimpaan haasteeseeni. Koska olin myös perustanut uunituoreen toiminimeni, koin velvollisuudeksi tehdä töitä sillä kysyntää oli. Omalla ajalla opiskelu ei siis saanut niin paljon resursseja kuin olisi pitänyt ja usein päiväni venähtivät hyvin pyöreiksi. Tosin siitä saan olla itsessäni ylpeä etten aikatauluhaasteista huolimatta ole saanut yhtäkään hylsyä.  Aamut alkoivat usein laittoman aikaisin omalla treenillä tai valmennuksilla, joista suuntasin suoraan kouluun. Koulusta useimmiten suoraan töihin ja työt päättyivät noin 19-20 jälkeen. Siitä sitten suihkuun, ruoan tekoon, seuraavien päivien valmennusten suunnittelu ja sitten oli aika opiskelun. Ihan yhtä hullunmyllyä siis, mutta koska taloudellisesti en pysty luopumaan töitä ja olin päättänyt myös suoriutua opinnoista, ei siinä muu auttanut kuin selviytyä.

Nimenomaan selviytyminen on ehkä se sana millä tätä ensimmäistä vuotta kuvailisin. Selviytyminen töistä, selviytyminen koulusta ja selviytyminen parisuhteen ylläpitämisestä, kaverisuhteista, kotitöistä, some hommista ja muusta elämästä puhumattakaan. Osalle ystävistäni on ollut hankalampaa ymmärtää tilannettani ja olen siitäkin saanut osakseen kuittaulua jos en ole aina jaksanut tehdä sitä sun tätä, joka on osakseen syönyt henkisesti. Motivaatio ja halu on kuitenki se millä mantraan itseäni jaksamaan. Onneksi avopuolisoni on itsekin paljon poissa niin en joudu elämään ihan niin suuren omantunnon tuskien kanssa, ei sillä että hän minulle painetta toisi (onneksi).

Toinen minkä tiesin tulevan vastaan opintojen alkaessa on bileet. Tiedän että opiskelujuhlia sun muita on alkuun hyvinkin reippaasti. Alkuun jännitti se jäisinkö porukasta ulos jos en jaksaisi riekkua yömyöhään juhlissa. Näin jälkeen päin mietittynä, varmasti se osakseen vaikuttaa että osasta porukasta tulee tiiviimpi viettäessään enemmän yhdessä aikaa. Kuitenkin hektisen elämän myötä on pakko priorisoida asioita ja siksi päätin että työ ja opiskelu edellä mennään, mikäli saan ystäviä niin se on vain bonusta. Onneksi luokalla onkin ihania ihmisiä, joihin toki toivoisin tutustuvani entistä paremmin. Vuoden aikana olen ollut kahdissa riennoissa. Ensimmäiset olivat ihan koulun alettua ”Aloita tästä” tapahtuma, jossa luokan kanssa kiertelimme hesperian puistossa suorittamassa erilaisia rasteja. Tapahtumana kiva, sillä näin saatiin heti touchia toisimme, jotta pystyisimme tulevaisuudessa hioutua yhteen tiiviimmäksi luokkana. Toiset riennot mihin lupauduin oli Helsingin kadun aprot. Näihin lähin ihan takki auki valmiina juhlimaan. Kivaa oli ja täydellinen ilma, mutta jotenkin hypetys ja itse tapahtuma eivät kuitenkaan ihan kohdanneet. Kiertelimme kapakoita, tanssimme, höpöttelimme ja oli hauskaa yhdessä. Ei kuitenkaan mitään megalomaanista, mistä olisin välttämättä jäänyt paitsi jos en olisi mennyt.

Niinkun haalareista näkee ihan kauheesti ei ole merkkejä keräilty! 😀

Ensimmäinen vuosi fysioterapian opintoja päättyi 2 viikon mittaiseen työharjoitteluun Malmin avofysioterapian osastolla. Onnekseni sain sellaisen paikan minkä halusin, sillä halusin päästä heti kiinni kunnallisen työn toimintatapoihin ja nähdä millaista se konkreettisesti on. Harjoittelustani ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Pääsin näkemään laajasti eri ikäryhmiä vauvasta ikääntyneisiin. Pääsin osaksi yksilövastaanottoa ja ryhmäkuntoutuksia. Olin mukana synnyttäneiden ryhmässä, sekä pääsin jopa henkilökunnan sisäisiin koulutuksiin mukaan. Vaikka minulla oli nimetty ohjaaja, pääsin näkemään monen muun ohjaajan työtä ja vastaanottoa. Mielestäni on tärkeää nähdä alaa ja toimijoita laajasti, jotta tulevaisuudessa pystyn rakentamaan itselleni sen oman fysioterapeutin identiteetin ja toimintatavat, sekä suuntaamaan kiinnostustani tiettyyn osa-alueeseen.  

Kiteytettynä vielä omia ajatuksia ensimmäisestä vuodesta: Alun turhautumisen jälkeen motivaatio on vain lisääntynyt entisestään. Mielenkiinto alaa ja ihmisen toimintakykyä on lisääntynyt ja olen oppinut tarkastelemaan muitakin asioita tieteen kautta. Valtion leikkaukset huomaa itseopiskelun määrässä ja siitä kuinka ”vähän” konkreettista opettamista koulussa on (ikävä kyllä). Opintosuunnitelma voisi olla järkevämpi, sillä vuosi on mennyt suhteellisen aalloissa: ensin ei ole juuri mitään ja yhtäkkiä onkin sata palautettavaa tehtävää ja tenttiä. Kuitenkin miellän että ajallisista haasteistani huolimatta olen suoriutunut opinnoista hyvin. Kaikista numeroni ei ehkä päätä huimaa, mutta taustani ihmisten parissa työskentelyyn ja iholla oloon on sen sijaan tuonut paljon varmuutta tekemiseen. Mielestäni fysioterapeutin työssä tulee olla ihmis- ja käytännönläheinen persoona. Toki tietoa pitää olla pohjalla, mutta väitän ettei fiksuinkaan ihminen pärjäisi työssä ilman käytännönläheistä otetta. Työssä ja opiskeluissakin tullaa olemaan toistemme ihoilla kiinni ihan alasti, joten siihen on jo hyvä henkisesti varautua. 

ISOSTI tsemppiä ja onnea kaikille pääsykokeisiin päässeille. Jännityksestä huolimatta pyri olemaan oma ihana itsesi ja näyttämään että pystyt toimia tukalassakin tilanteessa. Mieti jo etukäteen miksi sinä haluat alalle? Miksi olisit hyvä fysioterapeutti ja miten näät alan tulevaisuudessa? Näin osaat itsevarmana osoittaa motivaatiosi empimättä ja annat paremman kuvan itsestäsi.

Työharjoittelussa Malmin sairaalan avofysioterapian osastolla!

Pidän teille sormet ristissä ja peukut pystyssä! <3

-Kiira

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.