Mitä minulle kuuluu? Kesäloman jälkeisiä rehellisiä fiiliksiä!

Heippa ihanat! Muutama viime kirjoitus on ollut enemmän informaatio ja asiasisältöistä, joten tänään päätin rustata henkilökohtaisempaa kirjoitusta. Kesäloma on nyt osaltani ohi ja arkeen palattu. Sen kyllä huomaa ja tuntee. Aikalailla laaja-alaisin fiiliksin on arkeen palattu. Ennen kesän ja kesäloman alkamista, kirjoitin hieman kesän to do- tavoitteita ylös tänne blogiin (Kesän bucket list postaukseen pääset TÄSTÄ). Nyt kun arki on jo lähtenyt rullaamaan, työt sekä koulu alkanut on hyvä purkaa kesän tapahtumat ja tarkastella tehtyjä ja tekemättömiä asioita sekä pohtia fiiliksiä.

Tässä kesästä toiseen roikkuvat tavoitteeni:

  • 1. Pelaa niin paljon tennistä kunnes et saa enää ruinattua kavereita pelikaveriksesi
  • 2. Käy uimassa sekä uima-altaassa että järvessä/meressä
  • 3. Nauti auringosta ja älä pala
  • 4. Päästä grillailemaan
  • 5. Kesän vakio on kokea ainakin kerran kuuman kesäpäivän puisto piknik & viinittely

Yliviivatuista asioista näkee mitkä asiat tuli suoritettua. Vaikka mielestäni tennistä ei voi koskaan pelata liikaa, enkä saa siitä koskaan tarpeeksi, tuli minulla tänä kesänä pelattua tennistä huomattavasti esimerkiksi edelliskesää enemmän. Uimassa en paljon käynyt, mutta itselleni riittävästi. Aurinkoa otin poikkeuksellisen vähän. Taisin itse asiassa maata maata auringossa vain 3-4x koko kesän aikana. Mitä vanhemmaksi tulee, sen merkityksettömämmäksi auringossa makaaminen ja pakkomielteinen auringonpalvonta on. Entisajan pakottava tarve päästä nauttimaan jokaisesta auringonsäteestä öljyt iholla on vaihtunut erilaisiin aktiviteetteihin ulkona.

Seuraavaksi luettelona asiat joita aina kesäisin mielessä toivon toteuttavani, mutta jotka aina syystä tai toisesta jää ajatuksen tasolle:

  • 6. Lukea kirja
  • 7. Testata jotain uutta
  • 8. Käyttää paljon mekkoja ja hameita
  • 9. Käydä kampaajalla
  • 10. Matkustaa ulkomaille
  • 11. Harjoittaa kotimaan matkailua

Voinko listata yli kotimaanmatkailun jos kävin kerran Porvoossa? Ulkomaan matka jäi taas siintäväksi haaveeksi, siinä missä kirjan lukeminenkin. Vaikka kirjat ja lukeminen on asia jossa haluaisin olla parempi ja tehdä useammin, yhdessä asiassa petrasin ja se on hameiden ja mekkojen käyttö. Ostin kesän alussa kaksi hametta ja olen niitä käyttänyt aktiivisesti koko kesän. Myönnän että koen tästä myös hieman ylpeyttä, sillä ne ovat jotain mitä päältäni ei usein ole löytynyt. Jee hyvä minä!

Seuraavaksi ne tärkeimmät eli juuri tälle kesälle asetetut tavoitteet:

  • 12. Tehdä extempore asioita
  • 13. Käydä uusissa paikoissa syömässä
  • 14. Oppia omaan alaan liittyen jotain uutta
  • 15. Viettää enemmän aikaa läheisten ja kavereiden kanssa
  • 16. Noudattaa omia kesän treenisuunnitelmia
  • 17. Poimia mansikoita
  • 18. Juosta puolimarathon
  • 19. Ottaa siskoni lapset ainakin yhden kerran yökylään
  • 20. Olla tekemättä mitään

Extempore asioita mielestäni tein kuten kalliopicnic poikaystävän kanssa, iltakävelyt, extempore tapaamiset ja muut treffit. Kesällä tuli paljon syötyä myös ulkona, mutta suoraan en muista tuli niin paljon uusissa paikoissa käytyä kuin vanhoissa hyväksi havaituissa. Ruoka on niin iso osa elämääni että ruokapettymystä on vaikea ottaa vastaan ja siksi liian usein käytyä tutuissa paikoissa! 😀 Vaikka en suoranaisesti koulukirjoja avannut kertaakaan, tieteellisempien blogikirjoitusten myötä olen kesällä selannut paljon erilaisia tutkimusartikkeleita. Vaikka tieto on ollut ns. spesifimpää eikä suoraan vaikuta valmennuksiini/työhöni, koen kaiken terveyteen, ravintoon ja liikkumiseen koskevan lisätiedon hyödylliseksi.

Liikkumisesta puheen ollen alkukesä meni hyvin ja tarkasti treeni suunnitelmien mukaisesti. Tavoitteenani oli kehittää peruskuntoa eli pitkäkestoista ja matalasykkeistä liikuntaa, sillä arjessa on usein haasteita löytää tähän riittävää aikaa. Treenaaminen meni täysin suunnitelmien mukaisesti aina kunnes nilkkani nyrjähti festareilla. Jollain tapaa ironista kun harvoin käyn missään kodin-salin-valmennuspaikkojeni ulkopuolella ja kerrankin kun lähtee hieman humpalle, tulos on tämä! Taidan siis pysyä tutussa ja ennen kaikkea turvallisessa kuplassani.

Nivelsiteiden venähtäminen oli yllättävän haastava asia etenkin henkisesti. Ihminen joka elää liikkeelle ja liikunnalle on kova kolaus pysähtyä ja olla tekemättä juuri mitään. Koen olevani siinä mielessä onnekkaassa asemassa, sillä olen pystynyt välttymään suuremmilta fyysisiltä haasteilta ja loukkaantumisilta (mikäli selkärankareumaa ei lasketa), kop kop kop! Loukkaantumisen myötä pääsin nyt itse olemaan ”potilaan” roolissa ja kuntouttaa nilkkaani ja seuraamaan kuntoutumisen eri vaiheita, joka vielä toki kesken. Vaikka se ei minua vielä tässäkään vaiheessa lohduta, alitajuntaisesti tiedän että tästäkin on minulle valmentajana ja etenkin tulevaisuuden fysioterapeuttina kokemus hyötyä. Puolimaratonin ennätin kuitenkin ennen loukkaantumista vetää ja se oli yksi suurimmista tavoitteistani tälle kesälle. Kuvasin tästä extempore juoksusta videon eli mikäli et ole sitä vielä nähnyt niin pääset videoon TÄSTÄ.

Instagramissa stooreja seuranneet saattavat muistaa kuinka toivoin koulun aloitusta jo heinäkuun alussa. Sanotaan näin että nyt koulun alkaessa toivon että olisi vielä heinäkuu. Arkeen palattiin kertaheitolla ympäripyöreisiin päiviin. Vaikka syksyni on edellistäkin hektisempi ja tuntuu että hukun asioihin, pystyn aina tsemppaamaan itseni kun tiedän että on jotain mitä odottaa. Edellispäivänä varasin extempore matkan norjaan laskettelemaan. Tänä vuonna en päässyt kertaakaan rinteeseen, joten olen ihan yli innoissani tästä tietäen että ainakin tulevana vuonna pääsee kerran mäkeen ja vielä ulkomaille. Tämän lisäksi koulu tulee olemaan rentoa joulukuussa, sillä nykyinen kampus ilmeisesti suljetaan ja vuoden vaihteessa siirrymme uuteen Myllypuron keskitettyyn kouluun. Odotan vaihdosta innolla sillä saan vihdoin heittää hyvästit jokapäiväisille, tuskallisille bussimatkoille oksennus kurkussa. Näin pahoinvointisena kuinka luksusta tulee olemaan kun pääsee bussin sijaan metrolla kouluun!

Rehellisesti kesän aikana koin pientä kesämasennusta, josta kirjoitinkin oman postauksen. Vaikkei mikään ollut käytännössä huonosti, en ollut iloinen ja oma itseni. Myönnän että parisuhdekin otti hittiä (kuvainnollisesti), kun oletuksena oli ihanaa laatuaikaa päivästä toiseen. Todellisuus kuitenkin oli että avopuolisoni teki täyttä päivää ja kolmivuorotyötä eikä häntä juuri näkynyt tai kuulunut. Tämä taas turhautti minua, sillä koululomien ulkopuolella itse olen taas niin kiireinen ja Jarnolla painit/leirit/kisat ettei yhteistä aikaa juuri ole. Tätäkin kirjoitusta tehdessä hän on leirillä puolitoista viikkoa ja olen yksin kotona. Koska pyrin näkemään asioissa aina jotain hyvää, niin tässäkin. Saimme yhteentörmäyksen ansiosta avattua sanalliset arkkumme ja keskusteltua monista asioista normaalia laajemmin. Tämä taas herätti meidät molemmat siihen ettei parisuhde ole itsestään selvä asia, vaikka sen ikään kuin aina tietäisikin. Tämän myötä olemme taas lähentyneet ja pyrimme huomioimaan toisiamme pienillä asioilla kiireenkin keskellä (muistakaa sama myös sielläkin).

Näiden lisäksi en voi hehkuttaa kesän olleen muutenkaan se paras ikinä. Ystäväporukassamme on ollut väärinymmärryksiä ja muita epäselvyyksiä. Lisäksi ympärillä on tapahtunut paljon ikäviä asioita, joista viimeisin eilen. Olin pitkään pelännyt pahinta ja nyt se oli totta, sillä yksi pitkä aikaisimmista asiakkaistani oli kuollut. Onko hassua kokea voimakasta ahdistusta ja surua valmennettavastaan? Aloin pohtia tätä ja tajusin että oikeasti tapaan valmennettaviani useammin kuin ystäviäni. Tapaan pääsääntöisesti jokaista valmennettavaani 1x/vko ja useimmat valmennussuhteeni ovat hyvinkin pitkä ikäisiä, niin kuin tämä kyseinenkin oli. Olimme siis vuosien aikana ennättänyt jakaa jos jonkinlaisia asioita. Toisaalta tieto oli jollain tasolla helpotus, sillä olen jo jonkin aikaa elänyt tietoisessa epätietoisuudessa. Olen toivonut parasta ja pelännyt pahinta. Olen lukenut Helsingin sanomien kuolinilmoituksia aina kädet täristen. Näin se vain on että elämä antaa ja elämä ottaa. Siksi pyrin aina kiireistä ja stressistä huolimatta näkemään kiitollisuutta siitä että saan olla täällä ja elää tätä hetkeä. Todellisuudessa kaikki muu on täysin toissijaista!

Mikäli tietäisit päiviesi pian päättyvän, pystyisitkö sanoa eläneesi onnellista ja sinun kaltaista elämää? Itse en ole aina pystynyt, mutta vaikka työn ja koulun yhdistämisessä on jälleen haasteita, tiedän että molemmat niistä tekee minut tällä hetkellä äärettömän onnelliseksi. Toki onnellisuus koostuu myös monesta muusta tekijästä ja etenkin ihmisistä. Kuitenkin työ/koulutus/arki on loppujen lopuksi se johon suurin osa ajastamme pääsääntöisesti kuluu. Olisihan se todella harmi käyttää tämä arvokas aika olemalla onneton. Toki muutokset kohti onnellisuutta ei tapahdu kerralla, mutta haluan kannustaa sinua onnellisuuttasi kohti askel ja tietoinen päätös kerrallaan. Jotenkin tällaiset ikävät ajanjaksot pistävät eri tavalla miettimään elämää laaja-alaisemmin. Välillä on erittäin hyvä olla miettimättä mitään ja elää hetkessä. Kuitenkin joskus on hyvä pysähtyä ja katsoa kartaa siitä mihin suuntaan onkaan menossa ja onko suunta oikea?

Tällaisia fiiliksiä tänään täällä. Huomenna jo ehkä turautan itselleni ominaisesti huonoja vitsejä. Aika näyttää! Koulu on kuitenkin nyt käynnistynyt ja uudet treeniryhmät pärähtänyt käyntiin. Vaikka loma on ihanaa niin kyllä mä silti rakastan arkea ja sen tuomaa rytmitystä. Vaikka lomallakin pitäisi rytmiä yllä on se silti vaan täysin eri asia. Jos somen puolella on ollut hiljaisempaa, niin se johtuu vain tästä. Kiitos kuitenkin ymmärryksestä ja kiitos te kaikki ihanat jotka jaksatte olla mukana ja seurata mun pöhinää, kommentoida ja laittaa viestejä. Te ootte <3 !

Nyt laitan koneen kiinni, teen iltapalaa ja pyrin menemään ajoissa nukkumaan. Energistä loppuviikkoa ihanat! 

-Kiira

Kuvat: Johanna Ketola / IG: @johannaketo

Paluu koulunpenkille- ensimmäisen vuoden fiilikset!

Tämä postaus käsittelee fiiliksiä vakityöstä koulun penkille palaamiseen ja sitä, mitä kaikkea ensimmäinen vuosi AMK opintoja on pitänyt sisällään. Lisäksi avaan yrittäjyyden ja opiskelun yhteensovittamisen haasteista sekä jaan filiksiäni pääsykokeista tähän päivään.

Urheiluopistosta valmistututtuani mielessä kävi hakea fysioterapian koulutusohjelmaan. Kuitenkin kädessä kuumotelleet liikuntaneuvoja, sekä personal trainer linsenssini saivat minut haluamaan heti konkreettisesti kyseiseen työhön kiinni. Olin jo opintojeni aikana saanut paikan liikunta alalla ja tein jo valmennuksia sekä ohjasin ryhmäliikuntaa. Noin vuoden kokemuksen jälkeen sain vakipaikan kuntokeskusvastaavana. Esimiestyön lisäksi jatkoin sekä ryhmäliikunnan ohjaamista, että yksilö valmennusta. Yhä useampien asiakkaideni kohdalla huomasin kuinka monella on takana kipua, traumaa, leikkausta tai muuten kehollisia ongelmia. Harvemmin asiakas tuli valmennukseen puhtaasti oppiakseen pumpata lihaksia ulkoisista syistä. Kiinnostus fysiologiaan ja toimintakykyyn kasvoi. Valmentajana halusin pystyä auttamaan ihmisiä vieläkin kokonaisvaltaisemmin, sillä olihan itsellänikin taustaa selän reumaattisista kivuista, jonka vuoksi aikoinaan itse alalle päädyin.

Silloisessa vakityöpaikassani oli päällä yrityssaneeraus, joka oli se viimeinen sysäys kohti hakupapereiden vireille laittamista. Kieltämättä papereiden jättäminen oli ajatuksen tasolla melkein vitsi, koska vähättelin itseäni ja ajattelee että miten minä nyt voisin päästä sisään yhteen haetuimmista linjoista ja vielä Helsinkiin. Vähättelystä huolimatta halu ja motivaatio oli sen sijaan todella kova. Itseäni vaan aina stressaa kirjalliset osuuden, sillä koen niiden olevan se suurin kompastuskiveni ei vain lukihäiriöni vuoksi vaan muutenkin. Olen aikaisemminkin maininnut että jos saisin hoitaa kaikki asiat aina puhumalla niin tekisin sen ehdottomasti. Tiesin että mikäli ennakkovalinnasta  ja kirjallisista osuuksista selviän ja pääsen jatkoon, puhun itseni sisään vaikka väkisin.

Esivalintana oli soteli eli sähköinen karsintakoe netissä. Soteli piti sisällään ennakkomateriaaliin perustuvia kysymyksiä, englannin kielen osuuden, matikka osuuden ja muistaakseni äidinkielen osuuden (?). Kirjallisen koen kauhusta huolimatta olin päättänyt antaa kaikkeni sen mitä työn teon ohella kykenin. Muistan kuinka juhannuksena mökillä ollessa muut meni tekemään asioita ja minä luin ennakkomateriaalia. Luin materiaalia niin paljon ja tein alleviivauksia, jotta osaisin vastata sotelin kysymyksiin nopeasti aikaa säästäen (esivalintakokeessa on tietty aika tehdä tehtävät). Ennakkomateriaali ei ollut se mikä eniten jännitti vaan matikka. Suoraan sanottuna olen ihan susi matikassa ja pelkästään ajatus siitä että joudun laskemaan jotain,  vetää mut aivan lukkoon! Vaikka tiesin että laskut ovat simppeleitä, olimme harjoitelleet matikkaa siskoni kanssa ennakkoon.

Sotelista läpi ja pääsykoepäivää kohti. Olin ennakkoon varautunut jos jonkinlaisella testillä ja tilanteella. Ei psykologisia testejä, ei liikunnallisia testejä, ei rytmiikkaa, ohjausta eikä mitään muutakaan. Vain kirjallinen essee, jossa siinäkin aiheena muistaakseni oman motivaation osoittaminen sekä ryhmätilanne. Ryhmätilanteessa oli itseni lisäksi 3 muuta. Aihe josta keskustelimme oli hankalasti muotoiltu. Muistaakseni se oli jotain muuttuva yhteiskunta fysioterapia asiakkaan näkökulmasta.  Mielestäni ryhmätehtävät ja keskustelut on se missä usein pystyn antamaan parastani. Olen muutenkin luonteeltani sellainen että omaan asioista mielipiteen. Sen lisäksi tykkään haastaa ympärilläni olevia kyseenalaistamalla heidän mielipiteitään, jotta he joutuvat perustelemaan sanomisia (vaikka siis itse olisinkin samaa mieltä). Nämä on usein sellaisia asioita joita ryhmätilanteissa mitataan. Sen lisäksi kykyä kuunnella muita ja toimia yhteen ja olla puhumatta toisten päälle. Uskon että ryhmätilanteissa ratkaisujen löytäminen ja perusteleminen on myös se jota havainnoitsijat mittaavat. Fysioterapia on asiakaspalvelua siinä missä mikä muu asiakaslähtöinen työ. Keskustelulla on osoitettava kunnioitusta ja taitoa työskennellä muiden ihmisten kanssa. Onnekseni ryhmätilanne meni hyvin ja saimme paljon keskustelua aikaan. Itse asiassa jännitin kuinka tasaisen hyvin kaikilla meni, että näinköhän pystyin erottautumaan tarpeeksi mutten liikaa. Lopputuloksena ryhmästäni ¾ pääsi sisään.

Muistan kuinka töissä toimistossa ollessani sain tiedon kouluun pääsystä. No luonnollisesti itku, tärinä, paniikkihan siinä tuli. Miten minä voin olla yksi 24:stä joka pääsi sadoista hakijoista sisään? Laitoin heti viestiä läheisimmilleni, joiden kanssa fiilisteltiin puhelimessa. Kun tilanne rauhoittui, alkoi pää täyttyä ajatuksista. Kolme ja puoli vuotta on pitkä aika olla tekemättä ”kunnolla” töitä, sillä olenhan työkeskeinen ja aina tottunut tekemään palkallista duunia. Miten pärjätään taloudellisesti, sillä avopuolisonikin on opiskelija? Olenkohan vanhin luokalla? Mitä jos en löydä samanhenkisiä kavereita? Olikohan pääsy kouluun vahinko? Pärjäänkö opiskeluissa? Mitä jos olen kaikista huonoin luokalla ja kaikki ihmettelevät miten minä olen voinut päästä sisään? Onko opinnot sitä mitä oikeasti haluan? 

No kyllä oli ja on! Vaikka ensimmäiset kurssit olikin täyttä sontaa. Ei siis pahalla, mutta olin orientoitunut täysillä keskittymään fysiologiaan, anatomiaan ja itse työssä vaadittaviin asioihin. Sen sijaan ensimmäinen vuosi starttasi hölynpöly kursseilla, joita ei saanut hyväksiluettua ellei ollut taustalla toista AMK tutkintoa. Alkuun oli siis oppimisen valmiuteen liittyviä asioita, tietotekniikkaa, viestintää, soten asiakasymmärrys asioita, lukupiiri tehtäviä sekä ruotsin kurssi. En siis ollut henkisesti valmistautunut vääntämään Word ja Powerpoint osaamistehtäviä. Alun opinnoissa oli myös paljon muuta, minkä itse sain hyväksiluettua kuten: EA1, englanti, terveysliikunta, hengenpelastus ja osa testauksista. Niin ja stressi siitä onko luokalla sama henkisiä tovereita oli turha. Onneksi oli, enkä edes ollut luokan vanhin! 😉

Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen päästiinkin jo enemmän asiaan. Anatomiaa, palpaatiota, mittausta, ultrausta, fysiologiaa, patologiaa, hierontaa ja farmakologiaa eli kaikkea sitä konkreettista tekemistä ja kiinnostavaa uuden omaksumista mistä odotinkin. Toki ensimmäinen tentti oli pieni shokki kun enhän ollut edes kynää pitänyt kädessä pidempiä aikoja since ylioppilaskirjoitusten 2009. Itseopiskelua ja pänttäämistä on paljon ja siinä tullaankin yhteen suurimpaan haasteeseeni. Koska olin myös perustanut uunituoreen toiminimeni, koin velvollisuudeksi tehdä töitä sillä kysyntää oli. Omalla ajalla opiskelu ei siis saanut niin paljon resursseja kuin olisi pitänyt ja usein päiväni venähtivät hyvin pyöreiksi. Tosin siitä saan olla itsessäni ylpeä etten aikatauluhaasteista huolimatta ole saanut yhtäkään hylsyä.  Aamut alkoivat usein laittoman aikaisin omalla treenillä tai valmennuksilla, joista suuntasin suoraan kouluun. Koulusta useimmiten suoraan töihin ja työt päättyivät noin 19-20 jälkeen. Siitä sitten suihkuun, ruoan tekoon, seuraavien päivien valmennusten suunnittelu ja sitten oli aika opiskelun. Ihan yhtä hullunmyllyä siis, mutta koska taloudellisesti en pysty luopumaan töitä ja olin päättänyt myös suoriutua opinnoista, ei siinä muu auttanut kuin selviytyä.

Nimenomaan selviytyminen on ehkä se sana millä tätä ensimmäistä vuotta kuvailisin. Selviytyminen töistä, selviytyminen koulusta ja selviytyminen parisuhteen ylläpitämisestä, kaverisuhteista, kotitöistä, some hommista ja muusta elämästä puhumattakaan. Osalle ystävistäni on ollut hankalampaa ymmärtää tilannettani ja olen siitäkin saanut osakseen kuittaulua jos en ole aina jaksanut tehdä sitä sun tätä, joka on osakseen syönyt henkisesti. Motivaatio ja halu on kuitenki se millä mantraan itseäni jaksamaan. Onneksi avopuolisoni on itsekin paljon poissa niin en joudu elämään ihan niin suuren omantunnon tuskien kanssa, ei sillä että hän minulle painetta toisi (onneksi).

Toinen minkä tiesin tulevan vastaan opintojen alkaessa on bileet. Tiedän että opiskelujuhlia sun muita on alkuun hyvinkin reippaasti. Alkuun jännitti se jäisinkö porukasta ulos jos en jaksaisi riekkua yömyöhään juhlissa. Näin jälkeen päin mietittynä, varmasti se osakseen vaikuttaa että osasta porukasta tulee tiiviimpi viettäessään enemmän yhdessä aikaa. Kuitenkin hektisen elämän myötä on pakko priorisoida asioita ja siksi päätin että työ ja opiskelu edellä mennään, mikäli saan ystäviä niin se on vain bonusta. Onneksi luokalla onkin ihania ihmisiä, joihin toki toivoisin tutustuvani entistä paremmin. Vuoden aikana olen ollut kahdissa riennoissa. Ensimmäiset olivat ihan koulun alettua ”Aloita tästä” tapahtuma, jossa luokan kanssa kiertelimme hesperian puistossa suorittamassa erilaisia rasteja. Tapahtumana kiva, sillä näin saatiin heti touchia toisimme, jotta pystyisimme tulevaisuudessa hioutua yhteen tiiviimmäksi luokkana. Toiset riennot mihin lupauduin oli Helsingin kadun aprot. Näihin lähin ihan takki auki valmiina juhlimaan. Kivaa oli ja täydellinen ilma, mutta jotenkin hypetys ja itse tapahtuma eivät kuitenkaan ihan kohdanneet. Kiertelimme kapakoita, tanssimme, höpöttelimme ja oli hauskaa yhdessä. Ei kuitenkaan mitään megalomaanista, mistä olisin välttämättä jäänyt paitsi jos en olisi mennyt.

Niinkun haalareista näkee ihan kauheesti ei ole merkkejä keräilty! 😀

Ensimmäinen vuosi fysioterapian opintoja päättyi 2 viikon mittaiseen työharjoitteluun Malmin avofysioterapian osastolla. Onnekseni sain sellaisen paikan minkä halusin, sillä halusin päästä heti kiinni kunnallisen työn toimintatapoihin ja nähdä millaista se konkreettisesti on. Harjoittelustani ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Pääsin näkemään laajasti eri ikäryhmiä vauvasta ikääntyneisiin. Pääsin osaksi yksilövastaanottoa ja ryhmäkuntoutuksia. Olin mukana synnyttäneiden ryhmässä, sekä pääsin jopa henkilökunnan sisäisiin koulutuksiin mukaan. Vaikka minulla oli nimetty ohjaaja, pääsin näkemään monen muun ohjaajan työtä ja vastaanottoa. Mielestäni on tärkeää nähdä alaa ja toimijoita laajasti, jotta tulevaisuudessa pystyn rakentamaan itselleni sen oman fysioterapeutin identiteetin ja toimintatavat, sekä suuntaamaan kiinnostustani tiettyyn osa-alueeseen.  

Kiteytettynä vielä omia ajatuksia ensimmäisestä vuodesta: Alun turhautumisen jälkeen motivaatio on vain lisääntynyt entisestään. Mielenkiinto alaa ja ihmisen toimintakykyä on lisääntynyt ja olen oppinut tarkastelemaan muitakin asioita tieteen kautta. Valtion leikkaukset huomaa itseopiskelun määrässä ja siitä kuinka ”vähän” konkreettista opettamista koulussa on (ikävä kyllä). Opintosuunnitelma voisi olla järkevämpi, sillä vuosi on mennyt suhteellisen aalloissa: ensin ei ole juuri mitään ja yhtäkkiä onkin sata palautettavaa tehtävää ja tenttiä. Kuitenkin miellän että ajallisista haasteistani huolimatta olen suoriutunut opinnoista hyvin. Kaikista numeroni ei ehkä päätä huimaa, mutta taustani ihmisten parissa työskentelyyn ja iholla oloon on sen sijaan tuonut paljon varmuutta tekemiseen. Mielestäni fysioterapeutin työssä tulee olla ihmis- ja käytännönläheinen persoona. Toki tietoa pitää olla pohjalla, mutta väitän ettei fiksuinkaan ihminen pärjäisi työssä ilman käytännönläheistä otetta. Työssä ja opiskeluissakin tullaa olemaan toistemme ihoilla kiinni ihan alasti, joten siihen on jo hyvä henkisesti varautua. 

ISOSTI tsemppiä ja onnea kaikille pääsykokeisiin päässeille. Jännityksestä huolimatta pyri olemaan oma ihana itsesi ja näyttämään että pystyt toimia tukalassakin tilanteessa. Mieti jo etukäteen miksi sinä haluat alalle? Miksi olisit hyvä fysioterapeutti ja miten näät alan tulevaisuudessa? Näin osaat itsevarmana osoittaa motivaatiosi empimättä ja annat paremman kuvan itsestäsi.

Työharjoittelussa Malmin sairaalan avofysioterapian osastolla!

Pidän teille sormet ristissä ja peukut pystyssä! <3

-Kiira