Tunteet ja kärsimys!

Täytyykö ihmisen kärsiä ollakseen onnellinen? Onko kärsiminen onnen ehto? On todennäköistä että kärsiminen auttaa tunnistamaan onnen. Se auttaa arvostamaan tilaa, jossa ei tunne kärsimystä tai kipua. Usein halu, tahto, intohimo lähtee puutteesta, tarpeesta ja tuskasta eli tilanteesta, jossa emme ole tyytyväisiä. Miksi siis vältellä kaikkea kärsimystä ja pyrkiä täydellisyyteen? Eikö kärsimys ole tällöin tietynlainen moottori, joka ajaa sen hetkisen tilanteen parantamiseen ja näin ollen erittäin tarpeellista onnen, oppimisen ja kehittymisen kannalta?

Onnellinen on usein se, joka ei pelkää kärsiä. Onnellinen on se joka ei sulje silmiään elämältä. Onnellinen on usein se joka hyväksyy erilaiset tunteet. Ei lamaannu vaikeuksista eikä kaadu ensimmäisiin huonoihin fiiliksiin. Onnellisuus saavutetaan niin, että kärsimykseen ei alistuta vaan se havainnoidaan ja siihen reagoidaan tilanteen vaatimalla tavalla. Vaikeuden voittaminen kasvattaa ja nostaa sietokykyämme kokea muita vastaavanlaisia tilanteita. Vaikeudet lisää ikään kuin kykyämme toimia, joten miksi pyrkiä täydelliseen onneen, sillä usein täydellisen onnen seuraus on täydellinen ikävystyminen.

Kysymys kuuluu, miksi siis pyrkiä edes täydelliseen onnellisuuteen ja sulkea silmät maailmalta ja sen mukana tuomilta erilaisilta tunteilta? Sen sijaan voisimme elää erilaisten tunteiden kanssa, hyväksyä ne osana meitä ja osana prosessia, antaa niille tilaa tulla, mutta olla ottamatta valtaa.

Onnellisuus ei aina vaadi isoja asioita tai massiivisia tunteita. Tuntuu että kykymme nauttia pienistä asioista hämärtyy isomman, paremman ja hienomman tavoittelun alle. Vertaamme itseämme muihin, jolloin tavoittelemme toisen näennäistä onnellisuutta. Kykymme lukea omia tunnetiloja tällöin hämärtyy, joten voimmeko tällöin edes saavuttaa aitoa onnellisuutta?

Toisaalta emmekö voisi ajatella siten, että on onni ylipäätään tuntea asioita? On onni tuntea kärsimystä, onnea, iloisuutta ja muutenkin erilaisia tunteita. Tunteet eivät ole itsestäänselviä niin kuin ei esimerkiksi elämä ja toimintakykykään.

Duodecimin teettämässä ”Kipu”- kirjassa oli kaksi mahtavaa ja ajattelua avartavaa esimerkkiä kärsimyksestä. Haluankin jakaa suoraan kaksi kokemusesimerkkiä kirjasta:

”Ymmärrys syntyy, kun kärsijä ei enää samaistu onnettomuuteensa, kun hän luopuu kärsijän roolista. Tapahtuu yhtäkkinen oivallus, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä, vaikka sen aiheuttaja on yhä olemassa. Poikansa menettänyt äiti sanoi: Se tapahtui hetkellä, jolloin näin, että minä ja minun menetykseni ei ollutkaan pääroolissa, vaan hän. Luovuin roolista, joka oli auttanut pakenemaan. ”

”Jatkuvasta kivusta kärsivä nuori nainen sanoi: Eräänä päivänä hyväksyin itseni invalidina ja otin kepit. Lakkasin kysymästä, kuinka paljon voin kävellä, pysynkö toisten perässä. Päätin ottaa vastaan minulle bussissa tarjotun paikan. Otan vastaan kysymykset, toisten katseet. En ota vastaan järjestelmän tarjoamaa roolia ’kokonaivaltaisesti kuntoutettavana’. En tarvitse sympatiaa. Määrittelen itse itseni. Tämä on seikkailu, jota terveenä eläminen ei olisi tarjonnut. Opin joka päivä uutta. Tutustun todellisuuteen.”

Itsekin voimakasta kärsimystä kokeneena voin sanoa etten olisi niin vahva ihminen ilman kokemuksiani. Vaikka minulla on pitkäaikaissairaus, koen silti olevani terve. Diagnoosi on osa minua, mutta se ei ole yhtä kuin minä, saati määrittele minua ja tekemisiäni. Ilman kokemusta kivusta, en pystyisi samaistua valmennettavieni tai kuntoutusasiakkaitteni kokemuksiin läheskään yhtä empaattisesti. Toisaalta kivun ansiosta pystyn myös kannustamaan ja luomaan uskoa liikkumiseen kivusta huolimatta. Ilman kokemaani kipua ja hetkellistä toimintakyvyn laskua en ehkä olisi oppinut arvostamaan terveyttä ja näin rakastunut liikuntaan. Olen siis oppinut ja kehittynyt kärsimyksestä huolimatta.

Kaikella on aina tarkoituksensa tai näin ainakin haluan uskoa. 

Onni on tunteet, ihan kaikki sellaiset!

-Kiira

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *