Kunpa olisin niinkuin muut!

JALKAVIHA!

Onko sulla ollut koskaan mitään sellaista minkä olet aina halunnut muuttaa ja sellaista mitä itsessäsi vertaat muihin? No mulla on! Oon oikeastaan aina siitä asti kun muistan inhonnut mun jalkoja ja siis tarkemmin reisiä, jotka ovat aina olleet isot ja paksut riippumatta siitä mitä vaaka näyttää. Nuorempana vertasin jatkuvasti reisiäni muiden jalkoihin ja kateellisena toivoin että olisipa omat kinttuni myös hitusen kapeammat ja näin näyttäisin paremmalta ja itsetuntoni olisi parempi. En myös koskaan pitänyt muita kun mustia farkkuja, sillä vaaleat värit korostivat kokoani entisestään, puhumattakaan hameista ja mekoista!

Vaikka näin äkkiseltään voisi ajatella että paksut reidet ei näytä niin hassuilta kun on kuitenkin jonkun verran pituutta mutta ei! Todellisuudessa vartaloni on mittasuhteiltaan hyvinkin erikoinen, sillä jalkani ovat suhteessa todella lyhyet ja selkäni taas luonnottoman pitkä. Esimerkiksi istuessamme yli 180cm pituisen siskoni kanssa saman korkuisella tuolilla, istuessa selkäni on häntä todella paljon pidempi, vaikka itse olen häntä yli 10cm lyhyempi. Lisäksi olen aikaisemmin maininnut että pituuskasvu pyrähdys tuli minulla noin 6 luokalla, josta lähtien olen ollut aina saman pituinen. Koska nuorena kehitys tapahtuu yksilöllisesti hyvinkin eri vaiheissa, olen aina ollut se pitkä ja iso tyyppi. Tämän vuoksi olen potenut huonoa itsetuntoa hassuista mittasuhteista, korostuvista reisistäni ja isosta koostani, puhumattakaan pyöreistä kasvoista ja isoista poskipäistäni jotka luovat isoa vaikutelmaa entisestään.

Monet varmasti tässä kohtaa huokaa syvään että kuka minä olen puhumaan ison koon tuomista paineista, sillä enhän minä ole standardien mukaan ylipainoinen? Mutta totuus on kuitenkin se, että olet aina ollut se isoin lapsi syntyessä, olet aina ollut pitkä muihin lapsiin näin tullut luokitelluksi isoksi. Olet aina kuullut että olet pyöreäposkinen ja iso niin tahattomasti kuin tahallisesti, joten on ollut hyvin vaikea välttyä asian iskostumiselta alitajuntaan.

Miten mä havahduin tähän asiaan? Siivosin jonkin aikaa sitten kaappeja josta löytyi kasa nuoruusajan teetettyjä valokuvia, koska kertakäyttökamerat oli siihen aikaan the thing ja kaikki tapahtumat taltioitiin tietenkin. Suurin osa kuvista sai minut järkyttyneeksi, koska en ollut A) tunnistaa itseäni enää kuvista (apua mikä teinikausi) mutta B) päällimmäisenä kuitenkin valtasi ajatus siitä kuinka vääristyneet ajatukset minulla tuohon aikaa oli. Yllätyin omasta koostani ja siitä kuinka pitkä ja hoikkaraajainen oikeastaan olin. Okei en tosin koko nuoruuttani, oli kausia kun lapsen pyöryys näkyi hyvinkin selvästi, mutta kellä ei olisi näkynyt jossakin kohti?

Kun minäkuva vääristyy!

On surullista huomata kuinka ympäristö ja muiden kommentit vaikuttavat niinkin isoon asiaan kuin itsensä hyväksymiseen ja itsetuntoon nuoruusiässä, jossa nimenomaan näitä asioita tulisi kehittää ja vahvistaa luodakseen perus edellytykset itsensä hyväksymiseen ja elämässä toimimiseen. On pelottavaa ajatella kuinka kommenteilla pystytään vaikuttamaan siihen, miten itsensä näkee. Vielä pelottavampaa on kun muiden syöttämistä ajatuksista tulee itselle totta ja vääristää täysin omankuvan. Tässäkin tapauksessa muistoni itsestä oli täysin muiden luomaa kuvaa siitä minkälainen tai minkä kokoinen olin.

Vaikkakin kotona olen aina ollut erittäin hyväksytty ja rakastettu, eikä näitä ajatuksia ole ruokittu kotioloissa, en voinut olla törmäämättä tähän isouteen ruokkivaan ajatukseen niin koulukuvissa, jossa minua luultiin aina apuopettajaksi kokoni vuoksi tai kommentteja että yleisurheilusta kuulantyöntö olisi varmasti minulle osuvin laji. Koulun liikuntatunneilla välttelin kaikkea missä piti nostaa toinen ilmaan, sillä pelkäsin ettei kukaan olisi jaksanut nostaa minua ja vaikka olisikin, niin silloin viimeistään painoni olisi selvinnyt muille ja aiheuttanut lisää vettä myllyyn. Tällaiset syötetyt ajatukset siis kavensivat elämääni ja vaikuttivat käyttäytymiseni passivoitumisena.

En kokenut varsinaisesti olevani kiusattu, vaan ennemminkin ylimääräisen ja turhan kommentoinnin kohde, varhaisen kehitykseni kuten pituuskasvuni ja kokoni vuoksi. Jossakin kohtaa nuoruutta aloin kompensoimaa kurjaa oloa muilla keinoin esimerkiksi kapinoimalla koulua kohtaan, joka näkyi poissaoloina tai heikommilla numeroilla. Kun numeroni heikentyivät sekös vasta aiheutti opettajilta vertailua menestyviin vanhempiin siskoihini pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa.

Nuorena ympäristön vaikutus itseensä saattaa siis olla hyvinkin vaikuttavaa, vaikkei sitä ehkä aina myöntäisikään. Haluaisinkin siis muistuttaa että kaikella tekemisellä ja kaikella sanomisella on aina vaikutusta. Muista siis pitää se mielessä kohdatessasi ihmisiä iästä riippumatta. Nyt kun olen vanhempi ja ainakin hitusen viisaampi haluaisin sanoa sekä nuorelle itselleni että kaikille muille siellä, jotka ovat kokeneet tai kokee vähänkään samanlaista, että sinä et ole yhtä kuin muiden ajatukset!

Ulkopuolisin silmin!

Monesti nykypäivänä käytän tarkkailijan roolia tilanteissa, jossa on vaikea hahmottaa todellisuutta. Esimerkiksi kun kohtaan ongelman mietin itseni sen ulkopuolelle ja mietin mitä sanoisin siinä tilanteessa olevalle ystävälleni. Usein meillä on vaikka kuinka paljon hyviä neuvoja ja tietoa kun kyse on kaverista. Ne samat ohjeet ja neuvot mitä sanoisit kaverille tulisi sanoa myös itsellesi ongelmatilanteessa. Mikäli me tarkoitamme kyseisiä neuvoja kaveria auttaessa, miksi emme toimisi näin myös itsemme kohdalla?

Otetaan esimerkki että olet kuin talo joka on täynnä erilaisia huonekaluja. Huonekalut eivät voi eikä ole yhtä kuin talo, vaan sen sisältöä. Talo ainoastaan pitää sisällään huonekaluja ja on se paikka jossa huonekalut voivat olla huonekaluja. Se pidetäänkö huonekaluja käyttökelpoisina vai käyttökelvottomina ei kerro mitään talon arvosta tai itse talosta. Sinä olet talo ja ajatuksesi, tunteesi ja kokemukset ovat huonekaluja. Samalla tavalla kuin huonekalut eivät ole talo, ajatuksesi ja tunteesi eivät ole yhtä kuin sinä. Talo ja sen sisällä olevat huonekalut, käyttökelpoiset ja kelvottomat eivät ole samoja asioita, yhtä toistensa kanssa. Samalla tavalla myöskään minä ei ole yhtä kuin tunteet ja ajatukset, vaikka onkin inhimillistä uskoa olevansa yhtä kuin omat tunteensa ja ajatuksena eli samaistua niihin.

Tämän tiedostettua on paljon helpompi ymmärtää itseä ja omia tunteita, mutta olla kuitenkaan samaistumatta niihin liikaa. Nykyään olenkin jo hyvin sinut itseni kanssa, myös jalkojeni ja annan sen myös näkyä kaikkien niiden tavoin mitä ennen välttelin, kuten käyttämällä vaaleita farkkuja ja hameita ja haluan että tältä istumalta myös sä teet saman koska sä voi ja olet sen arvoinen!

-Kiira