Väsymys ja pahoinvointi

Jos aikaisemmin raskaus tuli odotettuna shokkina, nyt ei epäilystäkään, että kehossa tapahtuu muutoksia. Ensioireet tulivat rytinällä viikon 6 & 7 välisenä aikana. Oireina mm. järkyttävä väsymys. Vertaisin väsymystäni ensimmäisen koronan sairastuttuani olevaan väsymykseen, jossa luulin sairastuneeni narkolepsiaan. Väsymys oli jotain niin suurta, että on työn takana pysyä pelkästään hereillä. Nukahtelen milloin mihinkin ja ihan joka välissä. Kun tekee yhden suorituksen, sen jälkeen on taas nukuttava hetki.

Väsymystä boostaa myös niukka energiansaanti. Ensioireet sisälsivät myös jatkuvan pahoinvoinnin. Onneksi tässä kohti en vielä tiennyt sen kestävän kuukausia, sillä yhdestä päivästä selviäminenkin oli työn takana. Varsinaista oksentamista kohdallani ei onneksi tässä kohti ollut, mutta jatkuva etova ja oksettava olo sen sijaan. Jos krapulat on joskus tuntunut pahalta, ”krapula” eli raskauspahoinvointi viikosta toiseen on vielä pahempaa. Välillä pahoinvoinnin aikana arjesta ja töistä selviäminen on ollut työn takana ja vasta näin jälkeen päin pahoinvoinnin helpottaessa ymmärtänyt kuinka tiukka alkuvuosi oikeasti olikaan.

Henkisesti haastavaa

Ensioireet tekivät sen, etten juuri poistunut kotoa fyysisiä valmennuksia lukuun ottamatta. Pahoinvoinnin vuoksi en pystynyt juuri syömään muuta, kun nestemäisiä asioita noin kuukauden. Sängystä ei pystynyt nousta ennen kun sai lasin mehua. Aamupalaksi smoothieta, lounaaksi jugurttia ja jos hyvä mäihä kävi, niin iltapäivällä pystyi jo syömään jotain suolasta keittoa ja ehkä muutaman riisikakun. Tämän myötä energiat jäi alhaisiksi ja se puolestaan lisäsi väsymystä entisestään. Tämä luonnollisesti vaikutti rutiineihin, etenkin omaan treenaamiseen, jonka tärkeyttä monen on varmasti vaikea edes ymmärtää. Selkärankareumaatikkona paikallaanolo ja liikkumattomuus vaikuttaa niin fyysisesti, mutta ennen kaikkea liikunta on omaa terapiaa ja henkistä hyvinvointia. Fyysisen olon lisäksi myös henkinen puoli oli siis liikkumattomuuden vuoksi isosti koetuksella. On aika iso kontrasti muuttua aktiivisesta ja tekevästä ihmisestä yhtäkkiä pahoinvoinnista lamaantuneeksi yksinäiseksi kotihiireksi. Siinä oli henkisesti tsempattavaa.

Disclaimer

Disclaimerinä todettakoon, että tietysti olin iloinen raskaudesta, olihan se toivottu ja tavoiteltu asia. Kaikki eivät pysty lisääntymään, joten kärsisin kaikki samat oireet vielä vaikka useaan otteeseen jne. Se ei silti poista sitä, että ensimmäiset kuukaudet olin todella allapäin, väsynyt, pahoinvoiva enkä pystynyt kunnolla fiilistelemään raskautta ja se jopa vähän säikäytti aluksi. Siksi en kertonutkaan ilouutisia kenelläkään vielä pitkään aikaan, koska ei vain ollut energiaa iloitsemiseen, saati siitä puhumiseen. Se että kuukausi toisen jälkeen joutui kokemaan epäonnistumisen pettymyksen ja käydä ne tunteet läpi, en halunnut kertoa uutista ennen, kun olisi jotain konkretiaa, kuten ensimmäinen ultra tai edes tieto siitä millä viikolla raskaus todellisuudessa on.

Hyvästi hyvät yöunet

Viikosta 7 eteenpäin myös yöt alkoivat olemaan todella heikkoja. Heräilin 1–3 kertaa yössä, joskus vessaan, joskus kylmyyteen ja joskus taas täysin ilman syytä. Yöllä saatoin kukkua hereillä parikin tuntia, ennen kun sain uudestaan nukahdettua. Juuri kun sain nukahdettua, herätyskello jo soikin. Myös syväjää jatkui ja olin jatkuvasti jäässä vuorattuna villoihin. Näiden lisäksi aloin tuntemaan myös seuraavia tuntemuksia kropassa:

• Paineen tunne alavatsalla
• Turvotus
• Närästys
• Heikentynyt suolen toimitan, ilmavaivat ja kova kakka
• Kahvinjuonti loppui pahoinvoinnin vuoksi täysin, pelkästään sen haju oksetti

Jännitys

Sen lisäksi että jännitän raskauden etenemistä ja sen onnistumista, jännitän myös reumani kulkua nyt kun jouduin lopettamaan biologisen lääkitykseni. Selkärankareuma on ollut vuosia remissiossa, joten en varsinaisesti ole joutunut asiaa sen kummemmin ajattelemaan, mitä nyt viikoittaista lääkkeen pistämistä ei lasketa. Jännityksestä huolimatta mua lohduttaa ajatus siitä, etten todellakaan ole ensimmäinen tai ainut kyseisessä tilanteessa oleva henkilö ja jos muutkin ovat selvinneet niin miksen minäkin selviäisi. Vaikka olen aina toivonut pääseväni siihen pisteeseen sairauden kanssa, ettei lääkitystä tarvitsisi, nyt sen lopetettua huomaan lääkkeen tuoneen yllättävän paljon henkistä varmuutta ja itseluottamusta sairauden kanssa elämiseen. Ei auta kun mennä päivä kerrallaan ja toivoa parasta, kaiken suhteen.

<3 Kiira