KRIISI- Älä tule paha vuosi, tule hyvä vuosi!

Suurin osa odottaa vuodenvaihdetta kuin kuuta nousevaa. On bilettä, juhlaa tai mökkeilyä lapissa. Uusi vuosi ja uudet kujeet, näinhän kuuluu aina sanottavan. Uusivuosi tuo mukanaan niin sanotusti uuden mahdollisuuden aloittaa alusta ja tehdä jotain huikeaa. Kaikki ovet ovat avoinna. Ensimmäistä kertaa ikinä jopa hieman ”stressaan” vuoden vaihdetta.

Miksi näin on?

Noh, vuosi 2020 tarkoittaa käytännössä sitä että täytän pyöreitä. On jopa vaikea kirjoittaa tähän kirjoitukseen sitä kolmosella alkavaa ikää. Ikä on vain numero, tiedän ja olenkin sitä mieltä. Jollain tavalla kuitenkin kauhistuttaa elämän meno ja kuinka nopeasti aika kuluu. Liian nopeasti jos minulta kysytään!

Viimeisimmät vuodet ovat olleet ehkä tähänastisen elämäni parhaimpia, vaikka ne ovat käytännössä pitäneet sisällään vain arkisia asioita ja muutoksia koulutuksen ja työ rintamalla. Näiden lisäksi koen olevani fyysisesti parhaimmassa kunnossa, mitä olen ehkä koskaan ollut. Fyysinen kunto minulle ei tarkoita pelkästään hauiksen ympärysmittaa tai maastavedon maksimi ennätystä, vaan ennemminkin vuosia jolloin kipu ei ole määrittänyt tekemisiäni. Olen ryhtynyt yrittäjäksi ja päässyt opiskelemaan minulle unelma alaa. Tuntuu siis että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minä olen se, joka oikeasti johtaa omaa elämääni, ei kipu eikä muut tekijät kuin vain minä itse.

Nuorempana olette varmasti miettineet elämää eteenpäin: ”kun olen 25 haluan mennä naimisiin ja saada lapsen viimeistään ennen kuin täytän 30v” jne. Kutakuinkin tähän tyyliin ajattelin myös nuorempana. Kolmekymppinen tuntui silloin vanhalta. Tuntuu että vasta nyt elän sitä vaihetta kun vihdoin olen löytänyt itseni ja oman juttuni, sekä alkanut toteuttamaan unelmiani. Valitettavasti kohdallani se tapahtui vasta kolmen kympin tienoilla. Suurin osa ympärilläni on päässyt tähän vaiheeseen jo nuorempana, jolloin ehkä luonnollinen (ehkä myös stereotypinenkin) eteneminen on naimisiin, oma asunto ja siihen vielä lapset. Ei sillä että välttämättä edes haluaisin samaa kaavaa, mutta koen kuitenkin stressiä siitä, että haluan elää, mennä, kokea ja luoda uraa. Samalla haluan kuitenkin tätä stereotypiaa eli lapsia ja naimisiin. Olisihan se kiva asuntokin omistaa!

Milloin se joskus on ja koska on liian myöhäistä?

En usko oikeaan aikaan. En usko täydelliseen hetkeen. Kun ajattelee niin aina voisi asiat olla paremmin, voisi olla parempi taloudellinen tilanne, voisi olla isompi asunto, voisin olla valmistunut ja hankkinut vakituisen työpaikan.  Jos aina toivoo ja odottaa parempaa, sitä tuskin tulee. Ehkä olen tyhmä mutta pyrin ajattelemaan että ihminen selviytyy kaikesta mitä elämä tuo mukanaan, tavalla tai toisella, yksin tai avun kanssa. Se ei silti poista jahkailua.

Se mikä tässä eniten stressaa on se että aika kuluu ja fyysinen ikä kulkee nopeammin henkisen kasvun kanssa. En koe olevani kolmekymppinen. Koen edelleen olevani läppää heittävä teini joka tekee jekkuja ja kyseenalaistaa asioita, vaikka tietäisi niiden olevan totta. Haaveilen yhä lapsenomaisesti isoista asioista vaikka tiedostan elämän realiteetit. Elän ristiriidassa, en tiedä mitä tehdä ja jos joskus tiedän voi olla jo liian myöhäistä!

Kolmikymppinen on jo aikuinen enkä voi enää vedota ikään. Aikuinen sanana kuulostaa jotenkin vastuulliselta ja vakavalta. En minä ole vakava. Aikuisena tulee olla siisti ja esimerkillinen, tietää politiikasta ja puhua hienoilla sanoilla. Kun joku puhuu minulle hienoilla sanoilla, minä nyökyttelen ja esitän ymmärtäväni. Ajatus aikuisesta naisesta on vakityössä käyvä, parin lapsen äiti jolla on yllään siisti jakkupuku. Tämä aikuinen nainen tietää viineistä ja rentoutuu ravintolassa hyvän ruuan äärellä. Aikuinen nainen ei ole jumppavaatteissa, hiukset sykkyrällä, jatkuvasti semihikisenä kulkeva tyyppi, jonka kulttuuritietämys on luokkaa taiteiden yö kerran vuoteen ja joka rentoutuu salilla kyykäten. Ravintoloiden sijaan luksusta on kun poikaystävä laittaa ruokaa ja yhdessä pelataan dominoa niin kauan, kunnes toinen suuttuu syystä tai toisesta. Muutama semipervo läppäkin saattaa lentää, puhumattakaan kotihipasta ja käsipainista. Hirveän aikuismaista!

Vaikka otsikoin tekstin kriisiksi ja koen ikääntymisestäni ensimmäistä kertaa ristiriitaisia tunteita, en kuitenkaan tarkoita sitä täysin otsikon todellisessa merkityksessä. Tiedän että se menee ohi, mutta rakastan elämää enkä haluisi että se kuluu liian nopeasti. En ainakaan nyt, kun nautin elämästäni täysillä. Listasinkin tavoitteita aikaisempaan ”Kuulumisia ja tämän vuoden saavutuksia & saavuttamattomia asioita sekä tulevaisuuden tavoitteita” kirjoitukseen. Tähän listaan voisi lisätä tavoitteeksi olla kriiseilemättä liikaa ja nauttia enemmän hetkestä. Nauttia juurikin lapsenomaisesti ja olla miettimättä liikaa. Kai elämän asiallisuuden ja vakavuuden vastapainoksi voi vähän lapsellinenkin olla, vaikka täyttäisikin pian aikuisen verran. 

Tämä on vuoden viimeinen blogini kirjoitus ja toivottavasti samalla myös viimeiset kriiseilyt asian tiimoilta. On minulla vielä muutama kuukausi enne kuin ikäni alkaa kolmosella. Ehkä tuleva vuosi yllättääkin positiivisesti. Ei voi tietää. Sitä jännityksellä odottaen, vuosi 2020 lupaathan olla minulle armollinen ja vähintään yhtä hyvä kuin tämä vuosi, miinus se kriiseily, kiitos!

<3

-Kiira

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.