Tätä tuskin tiesit minusta! Stoori miten päädyin liikunta-alalle!

Saan ajoittain kysymyksiä siitä, mikä saa minut työskentelemään liikunta-alalla. Usein olen vain sanonut haluavani auttaa ihmisiä voimaan paremmin, jotta olen päässyt helpommalla. Todellisuudessa taustalla on paljon vaikuttavia tekijöitä ja laajempi suma erinäisiä asioita, jotka ovat vaikuttaneet nuoruuteeni, hyvinvointiini, sekä siihen miksi todellisuudessa haluan auttaa ihmisiä. Tämä postaus on ehkä henkilökohtaisin, jota olen jakanut koskaan ja missään ja itse asiassa perhettä ja kavereita lukuun ottamatta harva tietää todellista stooriani.

En voi sanoa että liikunta on aina ollut intohimoni. Nuorena olen kyllä pelannut jalkapalloa, pesäpalloa sekä käynyt koulun iltajumppa tunneilla. Olen ollut herkästi uusista asioista innostuva, mutta kuitenkaan mistään ei ole tullut sitä The thing –juttua. Siskoni aina jaksaakin muistuttaa minua siitä, kuinka teininäNurmijärvellä asuessani pyysin aina vanhemmiltani kyydin kylille hengailemaa, sen sijaan että olisin jaksanut kävellä kaksi kilometriä edestakaisin. Ylä-asteella liikunta jäi oikeastaan kokonaan. Lukio iässä ja muutettuani omille, aloin taas käymään salilla ja ajoittain lenkillä. Lukion ohella tein osa-aikaista työtä ja lukion jälkeen siirryin kokopäiväisesti työ elämään. Työ elämän ohessa suoritin monen monta pääsykoetta sekä yliopistoon että ammattikorkeakouluihin, kuitenkin tuloksetta!

Se mikä sai minut siirtymään liikunta-alalle oli kahden asian summa. En ollut löytänyt suurempaa intohimoa juuri mistään. Olin myös kyllästynyt kaupallisella alalla työskentelyyn ja siihen että arki oli suorittamista. Monta vuotta kitkuttelin kaupallisella alalla ja monet irtisanomisajatukset kaatuivat kuitenkin mahtaviin työkavereihin, sekä hyvään palkkaan ja tasaisiin tuloihin. Sen lisäksi että tein työtä ulkoisen motivaation voimalla (rahasta), minulla diagnosoitiin tulehduksellinen nivelsairaus, joka kategorisoitiin selkärankareumaksi. Nämä nivelissä jyllänneet tulehdukset olivat aiheuttanut mulle vuosien kipuilua, ajoittain niinkin pahoja etten pystynyt liikkumaan. 

Oikeastaan vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt kuinka shittiä aikaa se oli. Se vaikutti mun parisuhteeseen ja tapaan elää. Matkoihin piti varata extra aikaa, enkä aina uskaltanut lähteä pitkälle, mikäli en olisikaan kipujeni kanssa kyennyt kävelemään takaisin. Se vaikutti myös ihmisten suhtautumista minuun. Huomasin usein että ihmiset pitivät minua laiskana tai että keksin tekosyitä ollakseni tekemättä asioita. Tämä sai minut ajoittain jopa kyseenalaistamaan itsekin itseäni koetusta kivusta. Kun kivuille ei vielä ollut tarkkaa syytä tai sitä ei voinut nähdä, ihmiset eivät uskoneet minua. Välillä en saanut itse sukkia jalkaan ja ajoittain jouduin varaamaan 30minuuttia aikaa, ihan vain kävelläkseni 100m matkan ratikalle, jotta pääsisin töihin. Työt mentiin täysin kipulääkkeiden, relaksanttien ja tahdon voiman avulla. Isoisäni on eversti (evp.) ja olen kasvanut yrittäjä perheessä, joten jämptin kasvatuksen myötä en suostunut ”luovuttamaan” ja olemaan kipujen takia poissa. Näin jälkikäteen ajateltuna kauhulla muistelen kuinka kipulääke sumussa onkaan elämää eletty.

Kukaan ei juuri osannut samaistua enkä oikeastaan mitään vertaistukea koskaan hankkinut. En edes muista kuinka paljon tai vähän olen oikeasti tuntemuksiani silloinkaan jakanut. Nykyään en muista kyseisistä vuosista juurikaan muuta, kuin monen vuoden turhautumisen jatkuvaan lääkäri rumbaan, sekä kovimmat kivu. Aloin kuntouttamaan itseäni voimaharjoittelulla, toki uuden biologisen lääkityksen lisäksi. Koin että mun suolisto oli sen 6 vuoden kipulääkityksen aikana kärsinyt ja sen myötä halusin myös parantaa sen kuntoa ja näin päätin korjata ruokavaliota. Aloin tekemään asioita kaiken tämän shitin jälkeen, jotka teki mut onnelliseksi.

Hain urheiluopistoon ihan vaan siltä pohjalta että olin rakastunut liikkumiseen ja siihen miten se itseeni vaikutti. Suoraan sanottuna en ajatellut sen ikinä olevan tulevaisuuden ammattini, ennen kun vasta opistoaikoina tajusin löytäneeni sen kuuluisan ”oman jutun”. Sitä ennen kerkesin työskennellä ravintola alalla, kaupallisella alalla, televisio alalla ja vaikka ja missä. Tajusin että liikunnan ohjauksessa pystyn hyödyntämään mun omasta mielestäni parhaita ominaisuuksiani eli asiakaskohtaamista, puhumista ja vaikuttamista, sillä olinhan työskennellyt vuosia asiakasläheisissä duuneissa.

Pääsin ihmistä lähelle niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Pystyin samaistua ihmisten ongelmiin ja ymmärtämään heitä. Pystyin hyödyntämään oppia itseni, mutta nyt myös muiden auttamiseen. Tämän työn myötä koin itseni merkittäväksi. Se toi tyydytystä arkeen, jolloin en kokenut vain suorittavani työtä säästäen elämisen viikonlopuille. Työllä, elämällä ja minulla oli jokin merkitys vaikkakin sen löytämiseen vaadittiin monella alalla työskentely, monen taukotilan vessassa kiroilua,  mutta etenkin monen vuoden fyysinen ja psyykkinen kipuilu ja synkkä ajanjakso. Toki onhan kaikkeen tähän roposiakin kulunut.

Ilman kuitenkin kaikkea tätä, en olisi ehkä löytänyt omaa juttua ja päätynyt liikunta-alalla. Ilman kaikkea tätä, en ehkä olisi itse niin hyvässä fyysisessä kunnossa kuin tänä päivänä olen. Ilman tätä en ehkä olisi löytänyt rakkautta liikuntaan. Ilman kaikkea tätä, en olisi läheskään niin hyvä valmentaja, kuin nykyään olen. Tänä päivänä haluan ajatella, että kaikki tapahtuu syystä. Ajoittain syyn ymmärtämiseen tarvitaan vain paljon aikaa ja joskus sen näkee selkeämmin!

<3 Kiira